Vihapuhe on vammaisille arkipäivää

Rikosuhripäivystyksen toiminnanohjaaja Marjo Pahkala kiertää Suomea kertomassa viharikoksista oikeusministeriön koordinoiman Against hate -hankkeen puitteissa. Myös vammaisiin kohdistuva vihapuhe on hänelle tuttua. 

Taannoin Poliisiammattikorkeakoulun vuosittaisesta viharikosraportista uutisoitiin, että poliisille ilmoitettujen vammaisuuteen liittyvien viharikosten määrä olisi vähentynyt.  

Tämä ei valitettavasti tarkoita, että viharikosten määrä olisi välttämättä pienentynyt. Pikemminkin tosi­asia on, etteivät vammaiset ihmiset tai muut vähemmistöt edelleenkään osaa tai uskalla kertoa rikoksen uhriksi joutumisesta.  

Vammaiset ovat myös saattaneet tottua esimerkiksi rakenteelliseen syrjintään tai vihapuheeseen viranomaisten ja palvelujärjestelmän taholta. Viimeksi mainittu on nimenomaan vammaisia koskeva vihapuheen erityismuoto. 

– Keinoja auttaa ihmisiä puuttuu, koska vain noin 20 % viharikoksista tulee viranomaisten tietoon. Ihmiset eivät tee ilmoituksia, eikä vihamotiivia välttämättä osata tai uskalleta ottaa esiin, Marjo Pahkala selventää. 

Tilastollisesti poliisin tietoon tulleiden viharikosten määrä on Marjo Pahkalan mukaan pysynyt viime vuosina samalla tasolla, samoin kuin eri vihamotiivien suhteet. 

Vihapuhe jyllää netissä 

Vammaisaktivisti Amu Urhonen kuvailee netissä kokemaansa vihapuhetta näin: ”Kirjoitin kerran Kynnyksen blogiin siitä, miten järjestön pyörätuolilla liikkuvaa työntekijää ei autettu lentokoneessa vessasta ja lopulta hän joutui ryömimään lentokoneen käytävällä. Itse tilannekin oli tietysti vihapuhetta. Sitten blogitekstiin tuli vielä törkeitä kommentteja siitä, että ei vammaisten pitäisi matkustaa, kyllä on epärealistiset odotukset ja ”täys­autettavien hilluminen” lennoilla on kaikilta muilta pois. Se oli varmaankin pahin vihapuhekokemukseni.” 

Hyvä esimerkki vammaisuuteen kohdistuvasta vihasta on ilmastoaktivisti Greta Thunbergin netissä ja lehtien palstoilla osakseen saama vähättely. Thunberg on puhunut julkisesti Aspergerin syndroomastaan positiivisena voimavarana.  

Netin varjopuolia on kasvottomuus, jonka turvin voidaan masinoida kokonaisia yksilöön kohdistuvia vihapuhekampanjoita, siinä missä kasvokkain vihan ilmaiseminen on harvinaisempaa. 

– Ihan tavalliset ihmiset netissä syyllistyvät vihapuheeseen, siellä se lisääntyy ja ruokkii itseään. Vihapuhetta on kuitenkin ollut aina, myös aikana ennen internetiä, Pahkala muistuttaa. 

Vihapuhetta kiirehditään helposti perustelemaan sananvapaudella, vaikka toisen ihmisarvoa loukkaamalla sananvapaus vain kapenee.

Yksi ongelma on, että viharikosten määritelmä ylipäänsä on monille epäselvä. Kysymyksessä voi kuitenkin olla mikä tahansa rikos, jossa on motiivina rikoslaissa määritelty koventamisperuste eli etninen tai kansallinen tausta, uskonto tai vakaumus, seksuaalinen suuntautuminen, sukupuoli­identiteetti, sukupuolen ilmaisu tai vammaisuus.  

Vihapuhetta kiirehditään helposti perustelemaan sananvapaudella, vaikka toisen ihmisarvoa loukkaamalla sananvapaus vain kapenee. Valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen totesi hiljattain Helsingin Sanomissa, että jos ihmiset eivät ymmärrä, milloin puhe muuttuu rikolliseksi, lakia tulisi terävöittää. 

Vammainen palvelu­järjestelmän armoilla? 

Nimettömänä pysyttelevä vammais­aktivisti kertoo: ”Julkisilla kulkeminen on edelleenkin vammaisena tosi hankalaa, varsinkin pyörätuolinkäyttäjälle. Esteettömyysasioita on toki yritetty monin tavoin edistää. Silti, yhä tunnutaan ajattelevan, että pyörätuolissa istuminen julkisessa liikenteessä antaa oikeuden sanoa mitä tahansa tai jopa kyseenalaistaa kanssamatkustajan ihmisyyden. Olen monesti pohtinut, että jos mitä tahansa muuta vähemmistöä kohdeltaisiin tässä asiassa kuin vammaisia, siitä nousisi hirveä haloo. Bussi­kuskit saavat kuitenkin käyttäytyä pyörätuolinkäyttäjiä kohtaan miten tahansa tai vaikka kieltää henkilöä tulemasta ajoneuvon kyytiin, eikä kukaan sano siihen yleensä mitään. Vammaisten syrjintä on hiljaisesti hyväksyttyä. Kokemuksia vähätellään eikä valituksia asiasta oteta tosissaan.” 

Olen monesti pohtinut, että jos mitä tahansa muuta vähemmistöä kohdeltaisiin tässä asiassa kuin vammaisia, siitä nousisi hirveä haloo.

Nimettömänä pysyttelevä vammaisaktivisti

Vammaisille vihapuhe voi siis olla kuvatulla tavalla täysin arkinen asia, vaikkapa päivittäisessä työmatkaliikenteessä. Monilla on myös kokemus siitä, että valittaminen ei johda mihinkään. Jotta viranomaiset osaisivat toimia paremmin, voisi esimerkiksi sosiaalialan koulutukseen kuulua nykyistä enemmän tietoa yhdenvertaisuudesta. 

Vihapuheen problematiikan lisäksi vammaisten kohdalla rikosten aliraportointia voi selittää se, että julkisella paikalla tapahtuvasta rikollisuudesta tehdään enemmän rikosilmoituksia. Vaikka julkinen liikenne on kuvaava esimerkki vihan tavallisuudesta, iso osa vammaisiin kohdistuvista viharikoksista tapahtuu muualla kuin julkisessa tilassa. Jos vammainen on eristetty neljän seinän sisälle, ei hän välttämättä edes ”pääse” yhteiskunnan näkyvästi syrjimäksi. 

Suljettujen ovien takana tapahtuu silti riittämiin. Kun tekijänä on vaikkapa henkilö, johon vammaisella on asiakassuhde, ei asiaa uskalleta helposti viedä eteenpäin. Vammaiset naiset myös kokevat väkivaltaa kaksin- ja kehitysvammaisten kohdalla jopa nelikertaisesti verrattuna vammattomiin naisiin. Esteettömiä turvakoteja tai kaikille saavutettavia palveluja ei ole riittävästi. 

Vaikka vihamotiiveja voi olla vaikea tunnistaa, ne on jo määritelty rangaistuksen koventamisperusteiksi. 

Suvaitsemattomuuden ilmapiiri yhteiskunnassa tuntuu viime aikoina lisääntyneen. Onkin tärkeää, että näistä asioista puhutaan avoimesti. Vaikka vihamotiiveja voi olla vaikea tunnistaa, ne on jo määritelty rangaistuksen koventamisperusteiksi. Viharikosten omaa tunnusmerkistöä voitaisiin kehittää lainsäädännöllisesti. Kokonaan oma, herkkä keskustelunsa on rikosten mahdollinen sovittelu. 

– Viharikoksen uhrille kokemuksesta puhuminenkin voi olla tärkeää, vaikkei rikosprosessi käynnistyisi tai etenisi tuomioon saakka, Marjo Pahkala muistuttaa. 

**
Sanni Purhonen
Kirjoittaja on Kynnys ry:n tiedottaja.