Vuosien sumun jälkeen kuului jälleen linnunlaulu
Päivi Tuominen joutui miettimään, kuka hän on, jos hän ei ole enää täysillä työhön kykenevä osa yhteiskunnan rattaissa.
Keväällä 2016 se oli lopulta edessä. Oli pakko tunnustaa, että monet asiat työssä olivat käyneet hankaliksi. Työpäiviä sävytti tunne jatkuvista epäonnistumisista, eikä vapaa-aika riittänyt uupumuksesta palautumiseen.
− Vähän kuin olisi juossut päin seinää joka päivä, Päivi Tuominen kuvailee aikaa ennen osatyökyvyttömyyseläkkeelle siirtymistään.
Tilannetta ei helpottanut se, että aloite työn sopeuttamiseen oli tullut työnantajalta.
− Minun oli pakko myöntää, että en enää pärjää työssäni ja se oli minulle se kaikkein suurin kriisi, Päivi Tuominen sanoo.
Hän oli tehnyt viimeiset kymmenen vuotta töitä mediatoimiston asiakkuuspäällikkönä. Hän vastasi asiakkaiden mediabudjeteista, allokoi ne tiimilleen ja hoiti kaikki ongelmatilanteet. Työ oli erittäin hektistä ja aina ulkoisten aikataulujen varassa. Käytännössä asiakkuuspäällikkö oli aina tavoitettavissa, oli viikonpäivä tai kellonaika mikä tahansa.
Hiipivä haitta
Päivi Tuominen sai MS-diagnoosin vuonna 2005. Uupumus ja kognitiiviset oireet ovat olleet merkittävimmät sairauden mukanaan tuomat haitat.
− Ja nehän tulevat hiipien. Et sinä yhtenä aamuna vain herää ja totea, että jaaha, nyt olen niin väsynyt, etten pääse sängystä ylös. Asiat hankaloituvat vähitellen, keskittymiskyky menee ja kuljet sellaisessa sumussa, hän kuvailee.
Et sinä yhtenä aamuna vain herää ja totea, että jaaha, nyt olen niin väsynyt, etten pääse sängystä ylös.
Päivistä välittyy keskustellessa energisyys ja iloisuus. Eloisan puheen keskeyttää välillä nauru. Hän on aina ollut nopea, hyvä numeroiden kanssa ja taitava näkemään asioiden laajemmat yhteydet. Kaikki hyödyllisiä ominaisuuksia mediatoimiston asiakkuuspäällikölle.
Kun työnteko ei enää sujunutkaan entiseen tapaan, joutui naisen koko minäkuva uuteen tarkasteluun. Suorittaminen oli tuonut autuuden, mutta kun suorittamaan ei enää pystykään, kokee helposti arvottomuutta. Oli hämmentävää istua työpöydän ääressä lehtiö kädessä kykenemättä kirjoittamaan sanaakaan.
Hän kertoo ”räpeltäneensä päivät aina jotenkin läpi”. Mutta sitten voimavarat olikin käytetty. Kotiin ei riittänyt enää oikein mitään. Ei tyttären läksyihin tai omiin harrastuksiin.
− Minun piti miettiä identiteettini joka päivä uudelleen; kuka olen tänään, mitä kykenen, mitä jaksan – voinko ottaa itselleni aikaa ja tuhlata itseeni energiaa, vai laitanko kaiken liikenevän työhön ja muihin ihmisiin.
Uupumus jää päälle
Päivi tunnustaa sinnitelleensä työssään liiankin pitkään. Työterveyslääkäri oli ehdottanut hänelle jo joitain vuosia aiemmin työkyvyttömyyseläkkeelle jäämistä, mutta Päivillä oli mielessään monta syytä, miksi se ei käynyt päinsä.
− Uupumus vie kyvyn itseanalyysiin, hän tietää nyt.
– Ihminen ei näe mitään muita mahdollisuuksia sen oman mustan kaivon ulkopuolella.
Uupumus lisääntyi vuosien myötä. Siihen myötävaikutti MS-taudin lisäksi normaali arki, ne kuuluisat ruuhkavuodet. Päivin tytär syntyi vuonna 2007. Jokainen vanhempi tunnistaa pikkulapsiajan väsyttävyyden.
– Perheessä nukuttiin huonosti ja päivät olivat hyvin intensiivisiä.
Uupumus vie kyvyn itseanalysiin. Ihminen ei näe
mitään muita mahdollisuuksia.
− Arjessa on aina asioita, jotka kuormittavat, olivat ne sitten positiivisia tai negatiivisa. Tärkeää on palautumisajan pituus. Minä en ehtinyt oikein missään vaiheessa palautua, ja kun se uupumus jäi päälle, se johti kierteeseen, jossa väsyin aina vain lisää.
Viimeisiin vuosiin ennen työkyvyttömyyseläkkeelle jäämistä ilmaantui myös paljon raskaita asioita. Päivin äiti kuoli. Tuli avioero ja siitä seurannut taloudellinen huoli sekä pelko kodin menettämisestä. Muutto toiseen kaupunkiin. Sopivan MS-lääkkeen etsiminen ja lääkkeiden aiheuttamat hankalat sivuvaikutukset, jotka tekivät olemisesta vaikeaa vuosiksi.
− Kaiken kanssa vain yritti pärjätä, kun vaihtoehtoa ei ollut. Pienen lapsen kanssa on jaksettava, vaikka univelkaa olisi kuinka paljon, Päivi toteaa.
Kierre katkeaa
Tilanne alkoi purkautua syksyllä 2015 ammatillisen kuntoutuksen kautta. Sitä haettiin yhdessä työnantajan ja työterveyden kanssa neljäksi kuukaudeksi. Ensimmäisen kuukauden Päivi työskenteli kahtena päivänä viikossa, sitten kolmena. Työtehtäviä muokattiin osa-aikaiseen työhön sopiviksi. Asiakasvastuu ei tullut enää kyseeseen.
− Piti miettiä mitä työtä minä voin tehdä, ja vastaavasti mistä olisi firmalle hyötyä.
Piti miettiä mitä työtä minä voin tehdä,
ja vastaavasti mistä olisi firmalle hyötyä.
Päivi kertoo, että luopuminen oli vaikeaa.
− Kun olin aiemmin tehnyt päällikkötason tehtäviä, siirryin nyt suorittavaan, yksinkertaisempaan työhön.
Ammatillisen kuntoutusjakson päätteeksi Päivi palasi normaalisti kokopäivätyöhön. Kyseessä oli väärinkäsitys.
− Jaksoin kaksi viikkoa ja menin jälleen työterveyslääkärille. Sanoin, etten jaksa enää. Hän katsoi minua ihmeissään: ”miten sä et tajunnut?”, Päivi nauraa.
Ei ollut tarkoituskaan palata vanhaan, vaan löytää uusi tapa tehdä työtä. Sellainen, joka jättäisi voimia myös muuhun elämään. Lääkäri passitti Päivin sairauslomalle. Hyvin nopeasti hän sai osatyökyvyttömyyseläkepäätöksen.
− Uskon, että ammatillinen kuntoutus vaikutti prosessin nopeuteen. Samoin työterveyslääkärini kirjoittama erinomainen B-lausunto.
Tulorajat määrittivät sen, että Päivi voi tehdä vain 45 prosenttia täydestä työajasta. Se on yhdeksän päivää kuukaudessa.
Linnut alkavat laulaa
Osatyökyvyttömyyseläkkeelle siirtymisestä on nyt nelisen vuotta. Päivi Tuomisen puheessa se on kääntynyt tuttavallisempaan muotoon ”osis”. Hän on edelleen samassa työpaikassa ja tekee erilaisia taloushallintoon ja ohjelmistokehitykseen liittyviä töitä. Hän myös kouluttaa uusia työntekijöitä firman käytäntöihin ja ohjelmistoihin.
− Pidän työntekoa suuressa arvossa. On ihanaa, että työtä on sopivassa suhteessa ja voin saada siitä onnistumisen kokemuksia.
Päivi kiittelee esimiestään, jonka kanssa arki sujuu joustavasti. Mahdollisuus puhua avoimesti sairauden tuomista haasteista vie osaltaan pois työssä pärjäämisen stressiä.
Työtä on kaksi tai kolme päivää viikossa. Välissä on aina yksi kokonainen, palauttava päivä. Se on Päiville paras tapa työskennellä.
Puolentoista vuoden osiksen jälkeen alkoi tuntua siltä, että vapaapäivinä jaksaa tehdä muutakin kuin levätä.
− Puolentoista vuoden osiksen jälkeen alkoi tuntua siltä, että vapaapäivinä jaksaa tehdä muutakin kuin levätä. Se kertoo siitä, miten tiukalle ehdin sen jousen vetää.
Vuosiin on mahtunut paljon arvopohdintaa siitä, mikä on oikeasti tärkeää. Onko yksilön tuottavuus se kaiken ydin? Mikä on minun tehtäväni osatyökykyisenä? Päivi on huomannut, että kun työhön saa etäisyyttä, työroolin näkee oikeassa suhteessa.
Kuva: Petra Kotro
− Omalla kohdallani olen tullut siihen tulokseen, että minun tehtäväni tässä yhteiskunnassa ei ole olla kuluttaja, vaan kasvattaja. Äidin rooli on noussut minulle vieläkin tärkeämmäksi kuin aiemmin. Että olen henkisesti läsnä, voin viedä harrastuksiin ja hakea, antaa aikaa.
Samaan aikaan myös linnut ovat alkaneet taas laulaa. Päivi kiinnitti asiaan huomiota yhtenä keväisenä aamuna aamiaispöydässä. ”Miten nuo tirpat huutaa noin kauheasti tuolla,” hän hämmästeli. Tytär ja puoliso katsoivat takaisin. Ainahan linnut ovat pihassa laulaneet.
− Se oli konkreettinen osoitus siitä, miten uupumus kaventaa omaa maailmaa. Minun piti pari vuotta levätä, että aloin jälleen kuulla lintujen laulavan, Päivi nauraa.
