Periksiantamaton
"MS on aika vaarallinen tauti. Parin kuukauden kuluttua olet pyörätuolissa, eikä voida tietää, kauanko elät.”
Näin neurologi minulle kertoi vuonna 1985, ollessani kolmekymppinen nuori nainen. Olin kauhuissani. Olin mennyt lääkäriin käsivarressa olevan omituisen puutumisjuovan takia ja lopputuloksena oli MS-diagnoosi
Sitten meni 14 vuotta niin, ettei tauti oireillut mitenkään. Olen sisukas ja positiivinen ihminen ja päätin, että minua ei lannisteta. Jatkoin aktiivista liikkumista: kävin aerobicissa ja punttisalilla, pyöräilin päivittäin 12 kilometriä töihin. Jälkikäteen voin sanoa, että onneksi. Kun MS alkoi oireilla vuonna -99, minulla oli todella hyvä lihaskunto ja se auttoi paljon.
Jatkoin edelleen urheilua. Pikku hiljaa aloin tuntea taudin etenevän, jaloista vähenivät voimat. Mutta minä jatkoin eteenpäin – en koskaan anna periksi. Ehkä olen vähän hullu, mutta minä vain nauran näille asioille. Mitä muutakaan voin?
Huumori pitää mielen iloisena ja pään kunnossa. Kun huomaan, että jokin on mennyt huonommaksi, ajattelen, että okei, se meni ja koetan sitten keksiä muita tapoja tehdä asioita, joista pidän.
Niin kuin vaikka maalaaminen: toinen käteni ei aina toimi, mutta pidän sitten toisella kädellä kiinni ja maalaan. Eivät ne työni enää niin hienoja ole, mutta saan tekemisestä iloa.
Olen kaatunut MS-taudin takia monta kertaa, lyönyt päänikin. Molemmat ranteet ja nilkat ovat murtuneet. Oikea jalkani on huono ja kompastuin siihen rollaattoria käyttäessäni jatkuvasti. Neurologini totesi, että jos tunnen oloni turvattomaksi, kannattaa miettiä pyörätuolin käyttöä. Nyt kuljen pyörätuolin lisäksi sähkömopolla.
Vielä kun saisin pyörätuolin, joka nostaisi minut pystyyn. Rakastan ruoanlaittoa, erityisesti aasialaista ruokaa, mutta normaalikorkuisella hellalla se on istuen hankalaa. Voin seistä kerrallaan vain pari minuuttia, ennen kuin jalat menevät alta.
En suostu voivottelemaan sairautta, jolle en voi mitään. Olen aktiivinen kaikessa. Vedän neuroyhdistyksen yhdessäolotyöryhmää, käyn kaksi kertaa viikossa jumpassa, teen käsilläni paljon ja tapaan ystäviä. Meillä on taloyhtiössämme ison naisporukan yhteinen pulinakerho, jossa parannamme maailmaa ja joskus teemme ruokaa yhdessä. Sitten on korttipeli- ja lautapelikerho. Minulla on kova kilpailuvietti ja rakastan pelejä.
Facebookin MS-ryhmässä näen paljon nuoria ihmisiä, jotka ovat yhtä lailla järkyttyneitä kuin minäkin olin diagnoosin saadessani. Monelle heistä olen kertonut pikkuisen omaa tarinaani: elämä ei lopu MS-diagnoosiin, vaikka minullekin aikanaan niin väitettiin.
