Maailman iloisin äiti
Suostuminen luopumiseen on viisautta. Se avaa oven jollekin uudelle, se ylläpitää toivoa ja mahdollistaa kasvun.
Katselen pieniä poikiani. Siinä he istuvat keittiön pöydän ääressä syömässä kalakeittoa. Tunnelma on odottava. Pojat tietävät, että äidillä on nyt tärkeää asiaa. Olen pelännyt tätä hetkeä, siirtänyt sitä tuonnemmaksi jo ainakin puolen vuoden ajan. Yritän koota itseni ja olla mahdollisimman rauhallinen. Hengitän syvään ja saan lopulta sanottua: ”Äiti on sairas, äiti sairastaa MS-tautia.”
Kerron heille jotain sairaudestani, ja ettei äidillä ole mitään hätää. Mieheni on tukenani ja kertoo sairaudesta lisää sanoilla, joita pojat voivat ymmärtää. Pojat jatkavat ruokailua hiljaa. Tiedustelen, onko heillä tästä jotain kysyttävää. 10-vuotias esikoinen on vaiti, 8-vuotias keskimmäinen haluaa lisää kalakeittoa, mutta 6-vuotiaalla kuopuksella on kysyttävää. Hän haluaa tietää, olenko varmasti edelleen maailman iloisin äiti? Pienen miettimisen jälkeen vakuutan hänelle, että kyllä, olen edelleen maailman iloisin äiti. Hän kysyy heti saman kysymyksen uudestaan, ja vielä kolmannenkin kerran. ”Kyllä olen, tietenkin, aina!” vastaan ja yritän peittää liikutukseni.
Tämä keskustelu avasi uuden aikakauden perheessämme. Siitä muodostui eräänlainen vedenjakaja aikaan ennen ja jälkeen äidin sairastumisen. Arjen tutut rutiinit kannattelivat meitä kaikkia. Vaikutti siltä, että touhun täyttämässä arjessa lapset pian unohtivat asian – tai ainakin se siirtyi taka-alalle.
Mieheni keskusteli sairastumisestani poikien kanssa. Hän kertoi, että nyt heiltä odotettiin enemmän. Äitiä ei saanut kuormittaa, vaan piti muistaa kysyä miten voi auttaa. Turhat kitinät piti jättää pois. Tästä seurasi se, että keittiööni ilmestyi auttavia käsiä, jotka kattoivat pöytää, pilkkoivat, raastoivat ja toimittivat erilaisia askareita. Kaikessa mukana oli mieheni, joka oman esimerkkinsä kautta luotsasi jälkikasvuamme. Hänellä oli taito saada lapsetkin innostumaan, ja vähitellen meistä muodostuikin hyväntuulinen tiimi, joka yhdessä valmisti ruuan ja hoiteli kodin eri askareita.
Lapset varttuivat ja sen myötä uudet asiat saivat tilaa arjessamme. Samanaikaisesti yritin itse sopeutua sairauteeni. En ollut huolissani itsestäni ja omasta jaksamisestani. Minut valtasi pelko siitä, kuinka lapset selviävät. Kävin läpi sairauden kieltämisen vaihetta. Ajattelin, että minun on pystyttävä elämään niin, ettei sairaus varjosta lasteni elämää. Vaadin itseltäni, että minun on oltava maailman iloisin äiti, aina ja kaikissa tilanteissa.
Kieltämiseen liittyi salaaminen. Halusin salata lapsilta toistuvat pahenemisvaiheet sekä voimakkaan uupumiseni. Sairaslomat selitin lapsille parhain päin. ”Nyt äiti onkin kotona, kun te tulette koulusta.” Iloitsimme siitä yhdessä. Jossain vaiheessa kieltäminen vaihtui uhmaksi ja kapinoinniksi. Halusin näyttää, kuinka paljon erilaisia asioita voin tehdä sairaudesta huolimatta. Kuntosalista ja uimahallista tuli minulle tärkeitä paikkoja. Hankkiuduin myös Lappiin pitkille ja haastaville kanoottiretkille ja vaelluksille. Inhimillisen suorituskykyni rajat piirtyivät tietoisuuteeni, mutta sain kokea myös onnistumisen elämyksiä. Samalla sairastaminen asettui uusiin mittasuhteisiin.
Suostuminen luopumiseen on viisautta. Se avaa oven jollekin uudelle, se ylläpitää toivoa ja mahdollistaa kasvun.
Elämästä alkoi vähitellen löytyä mielenkiintoista koettavaa, jossa saatoin olla mukana MS-taudista huolimatta. Yksi tällainen oli opiskelu. Suoritin työn ohella ammatillisia jatko-opintoja viiden vuoden ajan. Osoitin itselleni ja perheelleni, että pystyn toteuttamaan haaveitani sairaudestani huolimatta.
En enää pelännyt sitä, että sairauteni varjostaisi poikieni elämää. Annoin tilaa ajatukselle, että voinkin olla esimerkki siitä, että MS-taudin kanssa voi elää hyvää elämää ja nähdä omien unelmien toteutuvan. Sairastamiseen kuuluu suostuminen. Polkupyörän vaihtuessa invamopoon ja kepin tullessa vakituiseksi apuvälineeksi mielen pohjalla ei ole katkeruutta, pelkoa eikä kieltämistä. Siellä vallitseekin tyytyväisyys ja helpotus. Arkeeni on tullut lisää sujuvuutta ja turvallisuutta. Esitellessäni uusia välineitä pojilleni he eivät kauhistele, vaan tyynesti kuittaavat, että tosi siistii! Perheeni kannustus ympäröi minua näissäkin käänteissä. Suostuminen luopumiseen on viisautta. Se avaa oven jollekin uudelle, se ylläpitää toivoa ja mahdollistaa kasvun.
”Hei äiti, miten voin auttaa?” Näin kyselee keskimmäinen, ja samalla apuaan tarjoaa myös kuopus. On pääsiäissunnuntai ja poronkäristyksen valmistamisen aika. Mieheni jakaa tehtävät. Tottuneesti pojat tarttuvat toimeen, etsivät leikkuulaudat ja nostavat paistit pöydälle. Paikalle saapuu pyörätuolillaan myös esikoinen, jonka tehtävänä on raastaa porkkanat ja toimia lihanvuolemisen laadunvalvojana. Hyväntuulinen sanailu säestää kaikkea toimintaa, ja lihat käristettyäni kuulen keskimmäinen poikani tiukan kehotuksen: ”Nyt äiti menee lepäämään!” Tottelen mielelläni ja kuulen, kuinka perunoita keitetään, vuolemisen jäljet siivotaan ja astioita katetaan. Olen ylpeä pojistani ja miehestäni.
Ja siinä me jälleen istumme keittiön pöydän ympärillä aivan kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Keskustelu on vilkasta ja ruoka maistuu kaikille. Mieheni myhäilee tyytyväisenä ja minäkin hymyilen – olenhan maailman iloisin äiti!
Tuuli
