Keilaus on yhtä aikaa rentoa ja vaativaa

Seinäjoen keilahallissa ylitettiin syksyllä monta henkistä ja fyysistä estettä. Yksi esteistä oli halliyrittäjän konkurssi, jota toi paussin toimintaan ennen kuin jatkaja löytyi.

– Minusta oli vain hyvä, kun konkurssi väljensi kurssin aikataulua. Olisin ehkä joutunut heittämään pyyhkeen kehään, jos olisi menty alkuperäisellä tahdilla, kertoo MS-tautia sairastava Hannu Hirviniemi Kurikan Jurvasta.

Nyt Hannu pysyi loppuun asti mukana ja oli enemmän kuin tyytyväinen kokemaansa.

Puhe on Etelä-Pohjanmaan neuroyhdistyksen jäsenilleen tarjoamasta keilakurssista. Yhdistys pystyi tarjoamaan kurssin edulliseen hintaan, sillä se sai puolet kurssin hinnasta KKI- eli Kunnossa kaiken ikää -tukena.

Ensimmäisellä kerralla keilausta esiteltiin kaikille kiinnostuneille, joita oli yksitoista. Tämän jälkeen oli tarjolla itse kurssi, johon kuului neljä puolentoista tunnin osaa. Kurssille lähti kuusi neuroyhdistyksen jäsentä ja kaksi avustajaa, jotka kaikki pysyivät hyvin kyydissä mukana.

Keilakipinä pääsi iskemään

Yksi kurssilaisista oli yhdistyksen puheenjohtaja Minna Lehto. Hän pitää kurssia hyvin onnistuneena, vaikka enemmänkin osallistujia olisi mahtunut. Potentiaalia riittää, sillä Etelä-Pohjanmaan neuroyhdistyksessä on 650 jäsentä.

– On ollut mukavaa ja hyvä porukka. Oma lähtökohtani keilaamiseen oli niin matala, että oli paljon varaa kehittyä, kertoo Minna.

Minnalle erityisen antoisaa oli teorian yhdistäminen käytäntöön. Useimmat kokoontumiset alkoivat luennolla, jossa käytiin läpi tekniikkaa, mutta ehdittiin sukeltaa keilaamisen historiaankin.

Minna Lehto sairastaa harvinaisempaa ohutsäie­polyneuropatiaa. Hänen jaksamisen rajansa tulivat vastaan, kun kaksi keilakierrosta peräkkäin oli liikaa.

– Kun piti tehdä työtä yhtä aikaa jaloilla ja käsillä, alkoivat varsinkin jalat väsyä. Myös kylmä paneelilattia aiheutti kipua jalkoihin. Lopuksi tuntui kuin olisi kävellyt lasinpalojen päällä, hän kuvaa.

Helpotusta toi Minnan tytär Julia. Hän oli avustamassa ja sai bonukseksi välillä keilata itsekin.

Sen verran keilakipinä iski, että Minna Lehto kokeili syyslomalla omaa keilavuoroa perheelleen.

– Silloinkin oli mukavaa. Voi olla että tullaan toistekin.

Harkinnassa on myös, että yhdistys varaisi oman keilavuoron kuukauden tai parin viikon välein.

Minna oli mukana myös melontakurssilla, joka tarjottiin kesällä, sekin KKI-tuettuna.

Tykkäsin kuin hullu puurosta

MS-tautia sairastava Jaana Siltala osallistui sekä melonta- että keilauskurssille. Molemmat kokemukset olivat hyviä.

– Lähdin melontakurssin jälkeen jopa Neuroliiton järjestämälle retkimelontakurssille Korppooseen. Merimelonta oli tajuttoman hauskaa. Tykkään näistä molemmista lajeista kuin hullu puurosta, kertoo Jaana.

Keilaamista Jaana on kokeillut satunnaisesti ennenkin, mutta sai nyt ensimmäistä kertaa opastusta lajiin.

– Opin tosi paljon. Keilaaminen on niin paljon muutakin kuin pallon viskaamista. Se on askeleita, käden heiluttamista, tähtäämistä ja pallosta irti päästämistä. Ja sitten kun ne ja monta muuta asiaa yrittää yhdistää…

Itse keilaus sujui Jaanalta hyvin. Hankalinta oli kaiken teorian pitäminen päässä.

– Minulle tulee fatiikki, kova uupumus, kun teen paljon ajatustyötä. Tuntuu, että aivot ylikuormittuvat ja savu nousee päästä. Ohjeet eivät aina mene heti perille, hän kertoo.

Vähitellen ohjeet alkoivat tulla tutuksi, mikä näkyi myös pisteissä. Tulos parani edellisestä kerrasta yli 50 pistettä, vaikka 200 pistettä kahdella kierroksella ei vielä ylittynyt.

Jaana huomasi kilpailuvietin heräävän keilatessa kuin itsestään. Oli hienoa huomata oma kehitys.

– Opettajat ovat mahtavia, sillä heiltä sai heti suoraa palautetta. Tykkäsin keilaamisen ilmapiiristä, joka oli tosi kannustava, sanoo Jaana Siltala.

Valmentajakin oppi uutta

Kurssin keilavalmentaja Heli Turja sanoo oppineensa itsekin kurssilla. Hän oppi muun muassa tarkkailemaan paremmin ryhmän energiaa ja fiilistä.

– Huomasin, että teoriaa ei voi opettaa kerralla liikaa. Se näkyy, että kurssilaiset eivät jaksa keskittyä siihen kovin pitkään kerrallaan, sanoo Turja.

Turja yllättyi myös siitä, miten paljon tausta­musiikki häiritsi kurssilaisia. Mutta ei ollut mikään ongelma ottaa musiikkia pois. Ryhmälle etsittiin myös aikoja, jolloin radoilla oli vähemmän muita keilaajia.

Kurssilaiset saivat kokeilla eri tyylejä ja apuvälineitä, esimerkiksi keilaamista vauhdilla tai ilman. Samoin kokeiltiin kahvallista kuulaa, jossa kahva vetäytyy sisälle, kun pallo lähtee liikkeelle.

– Kysyin kurssilaisilta, ovatko keilaamisessa tyyli ja tekniikka sama asia. Oikea vastaus on, että ei se ole. Opetan kaikille samat asiat, mutta jokaisella on oma tyylinsä, sanoo Heli.

Keilaaminen sopii kaikille, jotka pystyvät liikkumaan jotenkin.

Heli Turja

Heli Turjan mukaan keilaaminen on hyvä laji neuroväelle. Se on itsessään tasapainoharjoitus, ja siinä on monenlaista liikettä. Keilapallon kanssa ylös alas liikkuminen on rankkaa kenelle tahansa, mutta apuvälineiden ja avustajien avulla rasitusta voi säädellä. Silloin se on yhtä aikaa rentoa yhdessäoloa ja kilpailua, joko itsensä tai muiden kanssa.

– Keilaaminen sopii kaikille, jotka pystyvät liikkumaan jotenkin. Nytkin porukka oli hyvin rentoa ja humoristista. Ohjaajalle isoin palkinto oli nähdä kavereiden kannustus ja onnistumisen ilo, sanoo Heli Turja.

Tärkeää on olla kokeilunhaluinen

Myös Hannu Hirviniemi kiittelee tuntumaa lajiin, jota ei ollut kokeillut koskaan aikaisemmin. Hannulle tulee MS-taudin takia herkästi uupumus. Hän tiesi pilateksen, ratsastuksen ja fysioterapian perusteella, että usein täytyy huilata seuraavana päivänä pari tuntia, ja välillä kannattaa levätä ennakkoon jo edellisenä päivänä.

Koska Hannu tiesi rajansa, hän pyysi 20-vuotiaan poikansa Hanneksen mukaan avustajaksi. Poika sai tätä varten jopa lomaa armeijasta. Hannes auttoi jo matkalla ajamalla yli tunnin automatkan Jurvasta Seinäjoelle. Keila­hallissa hän kantoi pallon suoraan isänsä käteen.

Hannu käytti myös toista sallittua keinoa, vauhditonta heittämistä.

– Kokeilin myös vauhdin kanssa keilaamista, mutta se oli epävakaata, koska tasapaino on sairauteni vuoksi heikentynyt. Askelet menivät väkisinkin sekaisin, sanoo Hannu.

Hannu kiittelee opettajaa muistakin nikseistä. Esimerkiksi jalalle ja käden heilautukselle on sopivat merkit, ja heittäessä katse kannattaa pitää mieluummin lähellä ratamerkeissä kuin keiloissa.

Viimeisellä kerralla Hannu keilasi monen muun tapaan kahden kierroksen tuloksesta, jolla sai osallistua Neuroliiton kilpailuun. Huonommasta sarjasta tuli 80 pistettä, paremmasta 122.

Hannu harmittelee, että Neuroliittoon ei lähetetty sitä kertaa, kun hänelle osui kuusi kaatoa kahdessa sarjassa. Nyt niitä tuli vain yksi.

– Mutta oli tosi mukavaa, kun neuroyhdistys järjesti tämän. Yksi kynnys ylittyi taas. On tärkeää olla kokeilunhaluinen, sanoo Hannu Hirviniemi.