Haaveiden Haltista tuli totta

Todennäköisyys, että neljä MS-tautia sairastavaa vaeltajaa saavuttaa Suomen korkeimman kohdan, voi niin ikään tuntua häviävän pieneltä. Takana oli yli 50 kilometriä vaellusta – uuvuttavaa nousua yli 30 kilon rinkka selässä kivirakan keskellä.

Viimeinen neljän kilometrin matka oli taitettu ”puolikkaan kuplavolkkarin” kokoisten kivien seassa. Onneksi keli oli kuiva, eikä kivien pinnassa ollut yökosteuttakaan, sillä märkänä maasto on hengenvaarallinen. Maalissa aukenivat käsittämättömän karut maisemat Suomen ja Norjan erämaahan.

– Kyllä siinä silmät kostuivat. Se hetki oli meidän ryhmälle unelman täyttymys, kertoo reissun organisaattori Kimmo Mäkiranta, Haltin valloittaja numero 182 661.

– Reilu vuosi me oltiin katseltu kuvista sitä keltaista kivikasaa. Kun se lopulta saavutettiin, ensimmäinen ajatus oli, että ei ihan heti lähdetä uudestaan, hän naurahtaa.

Huolellinen valmistautuminen

Rankkaa nousua edelsi pitkä valmistautuminen. Kesäkuussa 2017 tehtiin päätös, että reissu toteutetaan. Päätöstä seurasi perehtyminen eräolosuhteisiin, säännöllinen kuntoilu rinkan kanssa, harjoitusvaellus Kolilla ja varusteiden sisäänajo.

– Itse kävelin ennen reissua 32-kiloinen rinkka selässä noin 500 kilometriä, Kimmo kertoo.

Vaikka normaalikunnon pitäisi riittää Haltille kipuamiseen, tuo MS-tauti matkaan omat haasteensa. Liian kova rasitus saattaa esimerkiksi lämmittää elimistöä liikaa ja viedä voimat.

– En usko, että olisin päässyt perille ilman treeniä. Tavoitteenani oli harjoitella niin paljon, että voin myös nauttia retkestä erämaassa, enkä joudu koko ajan pinnistämään viimeisillä voimillani eteenpäin.

Koko homma otti reilusti tuulta alleen, kun mukaan lähti joensuulainen erä- ja selviytymistaitokoulutukseen erikoistunut yhtiö, Karu Survival.

– Karun omistaja Mikko Kettunen jollakin tapaa samastui meidän ryhmään. Hän sai kiinni ideasta ja alkoi auttaa järjestelyissä.

Mukaan saatiin tukijoita erämuonittajasta varustetoimittajiin. Kettunen lähti itse mukaan vaelluksen oppaaksi.

Sivistyksen ulottumattomissa

Kalottireitti, jonka varrella Halti sijaitsee, on luokiteltu Suomen vaativimmaksi luontopoluksi. Ryhmän lähtöpaikalta Kilpisjärveltä on matkaa Haltille ja takaisin yhteensä 115 kilomeriä.

19. elokuuta lähdettiin patikoimaan ensimmäistä neljäntoista kilometrin etappia Saarijärven autiotuvalle.

– Matka oli tasaisen tappavaa nousua. Otimme heti ensimmäisenä päivänä itseltämme luulot pois, että mitä se rinkan kantaminen oikein on, Kimmo kertoo.

Matkaa taitettiin yhdeksän ja puoli tuntia ja koko porukka selvisi etapista hyvin. Illalla pystytettiin teltat keskelle kivirakkaa voittaja-fiiliksissä. Toinen vaelluspäivä vei Kuonjarjärven kautta Meekonjärvelle. Seikkailu tiivistyi, kun ryhmä astui puhelinverkon ulottumattomiin ja erämaassa oltiin pelkän satelliittipuhelimen varassa.

– Se oli upea fiilis. Puhelin ei pilpattanut, vaan me seitsemän olimme keskenämme, seurasimme vain omia tekemisiämme siinä ja nyt, Kimmo kuvailee.

Meekonjärvi on jylhimpiä erämaatuvan paikkoja Suomessa. Tunturijärven rannalta pystysuoraan nousevat kallioseinät mykistivät. Kimmo harmittelee, ettei erämaan todellista lumoa lopulta saa vangittua kameraan.

– Kuva latistaa mittasuhteet. Se karuus, suuruus ja Lapin lumo pitää kokea itse.

Itselleni kirkastui reissussa se, että vaikka MS-taudin myötä on heikkoja hetkiä, omia haaveitaan kannattaa toteuttaa nyt, eikä huomenna.

Raja tulee vastaan

Vaelluspäivät olivat raskaita. Vaikeista hetkistä huolimatta kukaan ei halunnut jättää leikkiä kesken. Kolmas etappi oli hurja: 19 kilometriä ja kaikkiaan 600 metriä nousua. Kun matkaa yöpymispaikkaan Haltin tuvalle oli vielä yhdeksän kilometriä, rasitus vaati veronsa: Tomilla alkoivat ongelmat ja hän alkoi jäädä muista jälkeen Riinan kanssa. Riina oli alusta asti tullut joukon viimeisenä omalla ”tasaisen tappavalla”, jolla hän tiesi pärjäävänsä.

– Mikko totesi, että ryhmä Kettunen hajoaa nyt kahtia. Hän jää Tomin ja Riinan kanssa Pitsusjärvelle ja minä ohjaan lopun ryhmän sovitun mukaisesti Haltin tuvalle.

Matkalla etujoukko alkoi kerrata, mitä välineitä heillä on mukanaan. Lopputulos oli, että telttojen osat olivat jakautuneet niin, etteivät Pitsusjärvelle jääneet saisi yhtään telttaa pystyyn. Eikä käytössä ollut mitään kommunikointivälineitä.

– Mietimme, että jätämmekö teltan osia polun varteen, vai miten toimimme. Lopulta totesimme, että ohje
oli edetä niillä varusteilla, jotka meillä oli ja niin me sitten teimme, Kimmo kertoo.

Todellinen yllätys koettiin illalla. Haltin tuvan saavuttanut etujoukko oli ulkona ripustamassa varusteitaan kuivumaan, kun puolentoista kilometrin päässä näkyi kolme hahmoa. Se oli jälkijoukko etapin viimeisellä viitalla. Jostain oli löytynyt energiabuusti, jolla muu ryhmä otettiin kiinni.

– Se oli iso helpotus. Totesimme, että tällaista virhettä ei enää toiste tehdä, että hajaannutaan tietämättä, mitä varusteita kenelläkin on, Kimmo kertaa dramaattista päivää.

Erämaan opit

Ryhmä pääsi lopulta yhdessä huiputtamaan haaveidensa Haltin. Valloittajat kirjoittivat nimensä rajapyykiltä löytyvään vihkoon ja listasta kävi ilmi kunkin valloittajanumero.

Kun Haltilta piti kääntyä kohti kotia, meinasi usko loppua: oltiin vasta matkan puolivälissä.

– Aloimme psyykata itseämme, että jokainen askel tästä eteenpäin on askel lähempänä lämmintä suihkua ja kylmää olutta, Kimmo nauraa.

Kysyttäessä mitä reissusta opittiin, Kimmolla on vastaus valmiina. Hän kannustaa jokaista toteuttamaan omia unelmiaan, olivatpa ne minkä kokoisia tahansa.

– Itselleni kirkastui reissussa se, että vaikka MS-taudin myötä on heikkoja hetkiä, omia haaveitaan kannattaa toteuttaa nyt, eikä huomenna. Kun kaikki on hyvin, ihminen ajattelee, että panostaa haaveisiinsa ”sitten kun”. Entä jos ei sitä kun
-hetkeä tulekaan? Miksi siirtää asioita jonnekin tulevaisuuteen, josta ei tiedä yhtään mitään?

Lue myös: Luonto pitää tolpillaan