Älykäs arki on mahdollisimman helppoa
Älykästä elämää on käyttää energiaansa niihin asioihin, joista pitää ja joita tekee mielellään. Jos ikävämpiä tai raskaampia askareita helpottamaan on mahdollista saada apua, se kannattaa ottaa vastaan.
Työssäni toimintaterapeuttina törmään usein siihen, miten vaikeaa avun pyytäminen on. Sitä siirretään ja vältellään, oli sitten kyse toisen ihmisen avusta tai apuvälineistä. Ajatellaan, että ”ei nyt vielä”. Osassa meistä istuu turhan tiukassa ajatus siitä, että mitä enemmän kärsii, sitä kirkkaamman kruunun saa.
En tiedä kuka niitä kruunuja jakaa, mutta tiedän, että itsensä ja voimavarojensa säästäminen on fiksua. Kyse on oman elämän laadusta. Oikea-aikaisella avulla ja erilaisilla asunnon laitteilla ja päivittäisten toimien apuvälineillä voidaan parantaa elämän laatua. Niillä voidaan lisätä myös turvallisuutta ja itsenäisyyttä.
Ammattitermein me puhumme kompensaatiokeinoista. Kaikki asumisen toimintojen laitteet, apuvälineratkaisut ja myös toisten ihmisten antama apu ovat kompensaatiokeinoja, joilla pyritään helpottamaan sairauden aiheuttamaa haittaa.
Teknologinen kehitys tuo jatkuvasti tarjolle erilaisia kompensaatiokeinoja, joilla sujuvoittaa omaa arkeaan, oli sitten sairauden tuomaa haittaa tai ei. Tästä lehdestä voi lukea, miten esimerkiksi erilaiset robotiikkaratkaisut toimivat MS-tautia sairastavien kodeissa. RoboApu-hankkeessa on testattu muun muassa siivoukseen ja puutarhanhoitoon tarjolla olevia robotteja.
Kuntoutuskursseillakin teknologiaan perehdyttäminen on osa ohjelmaa. Sairaus saattaa muuttaa kykyä oppia ja saada hallintaan uusia taitoja. On tärkeää, ettei kukaan jää tiedon puutteen takia vaille tarvitsemaansa apua. Me aloitamme asiakkaan omista, käytössä olevista laitteista, kuten älypuhelimesta ja sen käytettävyydestä. Viranomaispalvelujen siirtyessä yhä enemmän verkkoon, opastamme myös niiden käyttöön.
Toisinaan avun saaminen on kiven takana, vaikka sitä olisikin valmis ottamaan vastaan. Vaikka vammaispalvelulaki on yksiselitteinen, käytännöt vaihtelevat valitettavan paljon eri puolilla Suomea. Toisessa kunnassa korvataan osa astianpesukoneen hinnasta, toisessa ei. Päätöksenteko ei aina myöskään pysy uuden teknologian myötä muuttuvan arjen vauhdissa. Esimerkiksi tietokoneen käyttöä ei vieläkään nähdä asumisen toimintona, vaikka sen ääressä hoidettaisiin iso osa kodin asioista, kuten vaikkapa pankkikäynnit ja ruokaostokset. Laitehankintaa voisi tällöin tukea vammaispalveluna, mitä nyt ei tehdä.
Kuntien apuvälinekeskuksilla voi olla omia ohjeistuksiaan siitä huolimatta, että apuvälineiden luovuttamiselle on laadittu velvoittavat, valtakunnalliset perusteet. Sairaanhoitopiirien kohdalla yhden resurssit voivat olla niukemmat kuin toisen, mikä näkyy valitettavasti apuvälineiden saatavuudessa.
Päätöksentekoon olisikin tarpeen saada yhtenäisyyttä ja avun myöntämisen perusteet ajan tasalle. Älylaitteet ja robotiikka tarjoavat monipuolisesti apua arjen toimintoihin. Toivottavasti tämäkin apu saadaan kaikille sitä tarvitseville, myös vammaispalvelun osana.
Tarja Huilla
vastaava toimintaterapeutti
Maskun neurologinen kuntoutuskeskus
