Kuka päättää miltä sairaus näyttää?

Mielettömän upeat sormukset sinulla! Mistä olet hankkinut nuo? Saija Sipeläinen hymyili Kansallisoopperan käytävällä saamalleen kohteliaisuudelle. Käsissä kimaltavat tuotteet tosin eivät olleet sormuksia, vaan apuvälineitä. Niiden takaa löytyy tarina sisukkaasta opintiestä.

Eläkkeeltä opintopolulle

Ajatus, joka ei kulje. Muisti, joka kieltäytyy tallentamasta asioita pitempään. Vuonna 2007 todettu MS aiheutti Saijalle kognitiivisia oireita kuten aivosumua.

– Työmuisti oli todella lyhyt ja se haittasi työskentelyä hoitajana liikaa. Neurologi sanoi suoraan, että nyt olisi aika puhaltaa peli poikki. 34-vuotiaana Sipeläinen huomasi olevansa kummallisessa elämäntilanteessa.

– Tämä oli se ikä, jolloin pitäisi tehdä työuraa ja miettiä perheenlisäystä. Itselläni oli esiteini-iässä oleva tytär ja sairaseläkepaperit. Pelastusrengas ilmestyi kansalaisopiston ja työväenopiston kurssien muodossa. Kurssit antoivat uutta ajateltavaa ja potkun lähteä suorittamaan lukiota.

Saija sai valkolakin jouluna 2015 ja päätti hakea Lahden muotoiluinstituuttiin opiskelemaan korumuotoilua. Ovet aukesivat toisella hakukerralla.

Mustavalkoinen maailma

Korumuotoilu ja MS eivät ole tavallisin yhdistelmä. Lisähaastetta tekee se, että sairauden aiheuttamat näköhermon tulehdukset veivät Sipeläiseltä kyvyn nähdä värejä. Mutta opinnot ja opinnäytetyöt valmistuivat ”kuuden sormen tekniikalla, yhden ihmisen voimalla”.

– Olen oikeakätinen, mutta pariin vuoteen ei oikeasta kädestä ole toiminut kuin peukalo. On kieltämättä haastavaa tehdä vasemman käden ja oikean peukalon avulla asioita.

Saija sai oppilaitoksen luvalla käyttää fyysisimmissä töissä avustajaa. Sisua tarvittiin silti.

– Olen käyttänyt työssä jalkoja ja hampaita. Olen itkenyt, purrut hammasta ja heitellyt tavaroita. Olen stressannut tutkintoa ihan hirvittävästi ja ollut muutaman kerran aivan varma, että lopetan kesken.

Ajatellut, että en pysty ja kuka tarvitsee korumuotoilijaa, jonka toinen käsi ei toimi. Mutta onnistuin. Tuntui, että näytin itselleni, että pystyn tähän, vaikka otti koville. Monet läheiset ja ystävät ovat kannustaneet. Toisenlaistakin palautetta on tullut.

– On ollut heitäkin, jotka ovat sanoneet, että tuo on aivan turhaa, nauttisit eläkkeellä olemisesta. Ymmärrän, että monelle olisi unelma, kun saisi vain olla, ei tarvitsisi mennä ja tehdä. Mutta silti näiden kommenttien edessä menee jotenkin sanattomaksi.

Eikö apuväline voi olla kaunis?

Opintojen lopputyönä Saija halusi tehdä jotakin, jossa voisi hyödyntää taustaansa hoitotyössä ja kokemustaan apuvälineiden käyttäjänä.

– Halusin yhdistää nämä korumuotoiluun. Itselläni on tarvetta sormissa pidettäville apuvälineille. Perinteisesti ne ovat aika rumia tuotteita.

Saijan oikean käden neljä sormea ovat koko ajan nyrkissä.

– Olen saanut paljon kommentteja, että minusta saa aggressiivisen vaikutelman, koska ”pidän” kättä nyrkissä. Minulla on lepolasta, jota käytän kotona ollessani ja yöaikaan. Mutta se on kolho, iso ja massiivinen, näyttää siltä, kuin käsi olisi kipsattu kyynärtaipeeseen saakka.

Opinnäytetyönä syntyivät korumainen lepolasta ja yliliikkuvan peukalon niveliä tukeva peukalo-ortoosi.

– Sormitukia on mahdollista tehdä hopeisena, mutta silloin korumuotoilijan täytyy ymmärtää, mikä tuen käyttötarkoitus on ja miten anatomia toimii tuettavassa sormessa ja kädessä, Sipelä muistuttaa.

Suurimman osan apuvälineistä suunnittelevat insinöörit ja muotoilijat, jotka eivät itse joudu niitä käyttämään.

– Ja kun julkisen puolen on kilpailutettava hankinnat, toki tartutaan kustannustehokkaisiin vaihtoehtoihin. Apuvälineet ovat myös usein patentin alaisia.

Mutta pointtinsa on myös sillä, että apuväline on kaunis.

– Jos apuväline on käyttäjänsä näköinen ja käyttäjän tyyliin sopiva, se on huomaamattomampi ja sitä tulee käytettyä arjessa. Myös silmälasit ovat apuväline, mutta jos näet ystävälläsi uudet lasit, yleensä vain kommentoit, miten hienot pokat hän on löytänyt.

Isot muotitalot suunnittelevat mallistoja käyttäjille. Ei ajatella, että tämä on apuväline, sama se, miltä se näyttää. Toivoisin samankaltaista suuntausta muidenkin apuvälineiden muotoiluun ja suunnitteluun. Näin niistä tulisi helpommin hyväksyttyjä, jos tuotteet olisivat hauskoja ja tyylikkäitä.

Mutta palataanpa vielä oopperaan. Mitä Saija Sipeläinen vastasi ihmiselle, joka ihaili hänen sormitukiaan?

– Sanoin kiitos. En kertonut, että kyseessä oli sormituki. Kun ulkopuolinen näki vain kauniit korut, minä olin onnistunut työssäni.

---